Ronja Lilja

Lievä pääkipu eilisestä, ja hymyn pilkahdus suupielessä. En haluaisi nostaa katsettani ja huomata, kuinka aurinko paistaa jälleen. Ja minä olen kotona. Sisällä. Tekemättä mitään. Ainakaan järkevää. Aamuni alkavat nykyään puolenpäivän maissa ja iltani päättyvät kun kello lähenee aamuyötä. Tänään haluasin jutella, puhua täysin järjettömiä. Oikeastaan aika sama kenelle, kunhan hän olisi samassa mielentilassa. Voisimme yhdessä miettiä miksi korkokengässä oleva naisen jalka näyttää niin paljon paremmalta sukkahousujen kanssa kuin ilman. Sellaisia peruskysymyksiä, joille ei loppuen lopuksi edes hae vastausta, vaan uutta näkökulmaa. Vakavuutta en tänään jaksaisi harjoittaa, enkä kuunnella vittuilua. Varsinkin jos se tulee täysin puuntakaa ja sillain oikein urakalla. Sitä sain kuunnella eilen ihan tarpeeksi.
Oikea reiteni on kipeä eilisestä aina vain jatkuneesta pyörälenkistä. Grillin sentään sain kotiin saakka, mutta hiilet etsiytyivät Tänä-kesänä-pyöräilen-ihan-kaikkialle! -tytön hoiteisiin. Sovimme, että grillaamme lähiaikoina uudemman kerran. Haluan, että Menninkäinenkin tulee silloin mukaan. Haluan näyttää hänelle, että ihan oikeasti, meitsi onnistuu saamaan hiilloksen aikaan ilman Jaanun tungettelevaa apuaan. Huvittavaa on grillaamisen laittomuus puistoissa. Ei se ehkä kuitenkaan ihan laitonta ole, mutta varmastikin Helsingin kaupungin järjestyssäännöissä kumminkin. Joskus pitäisi lukea niitäkin, ei siksi, että niitä armollisesti noudattaisi, vaan siksi, että saisi luultavastikin varsin hyvät naurut joistakin pätkistä. Tuskin sentään niin hyvät kuin Atlantin toisella puolella olevista säännöksistä, mutta kumminkin.
Ulkoilma tuntuu niin etäiseltä tänään. Pitäisi käydä ostamassa juustoa, mutten halua mennä tuonne, en ainakaan vielä. Sitten kun haluan, niin kaupat ovat jo kiinni. Yöllä valvominen on aika kivaa, varsinkin jos tietää nukkuvansa yksin jälleen. Mielummin olen hereillä ja mietin tai olen miettimättä kuin nukun painajaisiani muutaman tunnin lisää. Silloin kun herään, eikä pimeys ole enää ympärilläni, voin jatkaa unia kevyemmin aihein. Toisaalta en myöskään hetkittäin pidä auringosta. En ainakaan silloin, kun se punastuttaa nenäni, ja näytän ihan juopuneelta. Jos käyttäisi puuteria, niin se varmaan sekä peittäisi että suojaisi, mutta kun se ei ole ollenkaan minun juttuni. Sen käytöstä seuraa vain lisää omantunnontuskia.
Ajatuksen virtaa on sinänsä kiva kirjoittaa. En tykkää siitä, että alan toisinaan miettimään kuinka mukavaa olisi oikesti kirjoittaa jälleen jotakin oikeata. Vaikka novelli tai edes jonkinlainen pätkä jostakin. Mutta sitten totean heti, ennen kuin olen edes miettinyt aihetta, että ei se kannata, sillä olen liian perfektionisti siihenkin. Jos siis innostuisin kunnolla. Hioisin sitä aina vaan uudestaan ja uudestaan, enkä ikinä olisi siihen tyytyväinen. Vähän niin kuin en ole ikinä tyytyväinen minun junttienglantiini. Kuulostan ihan hirveältä, mutta olen iloinen, että minä sentään puhun sitä. Ei niin kuin ennen oli, etten saanut sanaakaan suustani, sillä olin liian häpeissäni siitä, että vieläkin luen yläasteen enkun kirjoja oppiakseni edes joskus kyseisen kielen. Liian häpeissäni, koska en tiennyt kuinka ääntää. Liian häpeissäni, siitä, että yhtäkkiä vain joku aivan liiankin tuttu sana vain unohtuu. Ei muista, vaikka kuinka etsii. Sitten joku kielen paremmin hallitsevampi sanoo sen, ja kiroan, että niinhän se on. Huh.. Tarvitsen kielikylvyn. Ehkä uusivuosi New Yorkissa ajaa asian, jos nyt suunnitelmat käyvät toteen.
Pitäisi leikata olkaimet uudestaan. Ommella ne kiinni mekkoon ja jälleen rakastua johonkin itse tehtyyn. On niin kivaa kun saa aikaiseksi jotakin. Ainut mikä Singerissäni inhottaa on sen äänekkyys. Joka polkaisulla. En kehtaa ommella öisin, sillä pelkään, että naapurini häiriintyvät. Enkä kylläkään edes nää ommella öisin, sillä kone on aivan väärässä suunnassa valoon nähden.
Nälkä ei edes kurni, mutta toissapäivänä tekemäni soijamössö olisi syötävä pois. Mutta ehkä sillä jaksaa pidempään. Luin tänään pitkään soijapavusta. Sen kasvatuksesta ja niistä loputtomista plantaaseista, joita "tarvitaan" ruokkimaan karja. Ympäri maailmaa. En ymmärrä, miten ihmiset voivat kuluttaa niin holtittomasti. Toisaalta ymmärrän, että toiset eivät ole edes kiinnostuneet koko asiasta. Itseäni se häiritsee myös siksi, että en jaksaisi ajatella, keskustella saatikka saarnata asiasta. Kunhan itse edes jotenkin yrittäisi pitää lapaset kädessä.