 | | |
| | |
|
Spaces home  Ronja LiljaPhotosProfileFriendsMore |  Tools   |
|
Ronja LiljaHarhakuvitelmamme varjot ovat lähes ainoa syy olla onnellinen.
May 02 Vapusta ja vähän muustakin. Sormeni haisivat valkosipulille kun heräsin, se oli jo kolmas kerta. Ensimmäisen kerran heräsin aamulla, niin kuin tavalliset työssäkäyvät ihmiset, sitten heräsin päiväunilta ja äskettäin iltapäiväunilta. Nukkuminen on kivaa. Voi vain unohtaa kuinka pitäisi siivota, pestä pyykkiä, tiskata.. En halua, enkä jaksa. Tosin myös hiukan inhoan sitä, miltä kotimme näyttää tällä hetkellä. Nuorempana vannoin itselleni, etten enää koskaan asu kodissa, jossa on kaaos. Siis sekä visuaalisesti että sosiaalisesti. Meillä jälkimmäiseen ei sentään ole mitään syytä. Haluaisin vain kovasti pyöräillä uudella vanhalla Norlandiallani. Se on vain niin rentouttavaa. Liikkua ja nauttia siitä että vihdoin on mukava tapa päästä mihin vain noin kahdenkymmenen kilometrin sisällä. Se tieto vapauttaa. Totta kai kävellenkin pääsee, mutta pyöräillen nopeammin. Jopa niin nopeasti, että haluaa lähteä. Toin liilamustan ystäväni Korsosta meille viime sunnuntaina. Reilu kahdenkymmenen kilometrin lenkki yhtäkkiseltään otti voimille, mutta silti pyöräilin tällä viikolla kaikkina kolmena päivänä töihin. Harmittaa vain, kun en tiedä missä pyörätiet menevät, ja sitten jotkut porvariämmät kiljuvineen lapsineen saa minut pahalle tuulelle tympeillä kommenteillaan. Kaikenhan voisi selvittää netin avulla, mutta mielummin selvitän kokemalla, niin oppii paremmin, uskoisin. Haluaisin myös ommella, vaikka viimeiset pari päivää en ole muuta tehnytkään kuin ommellut. Oli pakko, sillä Jaanu piti isänsä nykyisessä kodissa vappuaattona naamiaiset ja päätimme pukeutua Menninkäisen kanssa peikoiksi. Se oli helpoin vaihtoehto, kun katsoo vaatekomeroani: vain hännät puuttuivat. Ja tietysti pari paikkaa. Suurin osahan lankesi minulle, joten ompelin sekä hännät että muutaman paikan itselleni. Ja nauroin Menninkäiselle ja hänen käsitykselle ompelemisesta tai solmuista tai siitä kuinka lankaa ei ole pakko katkaista kerästä ennen kuin alkaa ompelemaan. Työni loppuvat kuukauden päästä. Mukavaa sinänsä, mutta mitäs sitten? Olen hakenut töitä heinäkuun alusta lähtien, mutta mistään ei kuulu tai sitten kuulee ne samat fraasit:"Valitettavasti emme valinneet sua tällä kertaa, että kaikki täytetty.." Ärsyttävää. Onhan mulla kokemusta ja olen mä ihan hyvä työntekijäkin, mut ei niin ei. Kai mun pitää vaan olla sinnikäs. Taas on yksi päivä kulunut tekemättä yhtikäs mitään. Ei kai aina ole pakko saada vitusti aikaiseksi. Siivoan ehkä ensi viikolla. Tai sitten en. Mitä väliä. Ehkä nyt olisi fiksuinta vaan selvittää, että mitäs vittua sitä on taas tullut tehtyä vappuaattona. Tai tiuskittua. Tai siis mitä? Olenko minä muka tehnyt jotain, ehen ainakaan muista. March 06 Voi vuodatus. Eräänä päivänä sitä vaan havahtuu siihen, että varpaat ovat muuttuneet kylmiksi, sillä ne hikoavat villasukissa, jotka ovat liian paksut. Toisena päivänä sitä itkee ja ruikuttaa sitä, ettei osaa ommella, tiskata, kävellä, pukea päällensä (tarpeeksi), tehdä töitänsä, mutta tänään ei ole se päivä. Kaikesta väsymyksestä ja hartiakivusta huolimatta olen päättänyt lopettaa jatkuvan ruikuttamisen. Varsinkin niistä asioista, joille voin jopa tehdä jotain, kuten ompeleminen. Voin vain jatkaa ja opetella, ei se siitä miksikään muutu, sillä että valitan etten ikinä opi. Jokainen oppii, jopa minä. Parempi vain jatkaa ja yrittää, kuin lopettaa mielekäs harrastus vain siksi, etten jaksa opetella ja ruikutan. En edes halua harrastusta, joka olisi vain saman toistoa. Eräänä yönä sitä havahtuu siihen, että on taas doganut kaksi yötä putkeen. Ensin festareilla ja sitten laivalla. Festareilla nukkumapaikkana toimi poikkeuksellisesti jokin omakotitalo ja huusit huonetovereillesi, kuinka festareilla ei kuulu käyttää trangiaa. Se miksi kanssaolijat kyseistä vehjettä käytti talossa jäi täysin pimentoon. Sen sijaan omat evääsi olivat niin vakiot: viipale juustoa, minitomaatteja ja mustia oliiveja. Oh, Provinssi, tulisit jo. Tänä vuonna yksi suurista haaveistani toteutuu, ellen ole liian kännissä, nään vihdoinkin entisen Nirvana-jäsenen bändin, en tosin Queens of the Stone Ages:a, joka olisi ollut vielä parempi, mutta Foo Fighters lunastaa varmasti odotukseni. Teininä itkin vuosilukujen perään:"Miksi mun piti syntyä niin myöhään, etten tajnut mennä Ruisrockkiin vuonna 1991 vai mitä se nyt oli, oisin niin halunu nähä Nirvanan livenä!" Mutta nykyään lähinnä toivon, että Provinssirock jaksaa hommata lauteilleen juuri ne bändit, joiden takia lähtisin vaikka maailman ääriin, jos asuisimme Absurdistanissa, mutta kun ei, nykyään on vissiin oltava aikuinen, tehtävä töitä, maksaa vuokraa, asettauduttava aloilleen. Enhän minä voi lähteä, olen niin jumittunut. Ja paskat, olen vain pelkuri. Viime aikoina olen ostanut niin paljon levyjä ja kirjoja, etten edes ehdi tutustua niihin. Hävettää kun miettii, kuinka teininä kun ei ollut vaaraa mihinkään ja nyt kun on ei ehdi tutustua, tai tavallaan ehtisikin, mutta muut harrastukset vievät liikaa aikaa. Olen vain ommellut päivästä toiseen, enkä aio luovuttaa, haluan saada jotain kunnollista aikaan, jotain mistä voi olla ylpeä vyölakkuni ohella. Siispä kaiketi kirjoittaminenkin on jäänyt sivuun, koska ei aika sentään kaikelle riitä. Toivoisin vain, että muistaisin edes joskus kirjoittaa, sillä huomaan, että kun unohdan tarpeeni, alan muuttua ahdistuneeksi ja pitäisi -ihmiseksi. Tekstini muuttuvat sekaviksi ja irrallisiksi, pinnallisiksi, enkä edes jaksa keskittyä. Haluan sanoa, mutta viesti menee ohitse minulta itseltäkin. Ihailen ihmisiä, jotka kykenevät säännölliseen ajatukselliseen kirjoittamiseen, sillä tällä hetkellä minä en siihen todellakaan pysty. January 11 Mikään ei ole muuttunut, näin loppujen lopuksi. Voisin kertoa sinulle siitä, mitä kolmen kuukauden aikana on tapahtunut. Kuinka olen ollut onnellinen, peloissani, jännittynyt ja hiukan surullinenkin, mutta en halua tehdä kirjoittamisesta työtä, enkä halua tuntea, että olen velvollinen kertomaan sinulle mitä kaikkea on tapahtunut. Saat selville tai olet saanut sen kyllä jos vain itse niin haluat. Sitä paitsi, jos kertoisin aivan kaiken, muuttuisit vain kateudesta vihreäksi. Tsiih. Tammikuun sää masentaa. Tänään Radio Rockin aamussa todettiin, kuinka sää on kuin syyskuussa, ja havahduin siihen, että niin todella on. Mikään ei ole muuttunut, yhtä pimeää, yhtä synkkää ja märkää. Lumi kävi kääntymässä, mutta vain hetken aikaa ja suorastaan kiusatakseen, ivaillen muistuttamassa kuinka kiva on. Ärsyttävää. Aloitin tällä viikolla uudessa työssä. Se pelotti aivan pirusti, mutta nyt helpottaa. Olen oppinut ihan kamalasti ja koen jo osaavani kohtuullisesti. Tosin tämä viikko on kuulemma pelkkää harjoittelua ja leikkiä, ensi viikosta lähtien kävijöitä on jälleen normimäärä, eli tuplaten sen mitä tällä viikolla. Hurjaa. Palveleminen sellaiselle määrälle tuntuu kovin absurdilta, mutta kai minä kehityn ja nopeudun. Syytä ainakin olisi. On vain niin kivaa olla niin pienessä työpaikassa, meitä on peräti kaksi, minä ja pomo. Olen niin tottunut, että työkavereina on jos jonkinmoista tallaajaa, joiden kanssa on vain kommunikoitava, osasi kieliä ja kiinnosti tai ei. Ja kuinka saa valittaa siitä, että kaikki on taas tehty aivan päin persettä, mutta nyt siitäkin voi syyttää ihan vain itseään. Pystyy hallitsemaan sen, mitä työpaikassa tapahtuu, ei tarvitse miettiä, että tämäkin työ menee täysin hukkaan muiden välinpitämättömyyden takia. Tänään jälleen nauroin mielessäni noin viisikymppiselle takkutukalle, joka muistuttaa hiukan erästä kaveriani, mutta paljon vanhempana. On niin hauskaa leikkiä ajatuksella: "Ehkäpä hänestäkin tulee tuon kaltainen." Vaikka tiedän, ettei tule, ja vaikka tiedän, että mielikuvani kyseisestä takkutukasta perustuu täysin harhapäätelmiin. Mutta entä jos sittenkin.. Vähän mä saisin elämäni naurut kolmenkymmenen vuoden kuluttua. On niin kummallista istua hiljaisuudessa kuulla vain näppäimistön äänet ja oman hengityksensä. Tuntuu kuin astioiden kilinä, rahojen kolina, askeleet, kuuluisivat jossain taustalla, vaikken kuule. On niin hiljaista. En uskalla laittaa musiikkia soimaan, se rikkoisi kaiken, mitätöisi tämän hetken. Odottamisen. Äänien palaamisen. Haluan vain juoda hyvän drinkin ja pelata kanssasi Carcassonea käytetyllä, mutta meille uudella sohvapöydällä. En jaksa odottaa, tulisitko jo? October 12 Askeleita Pisarat tipahtavat muovisen astian pohjaan, hiljalleen, ei niin nopeasti, että luulisi satavan. Nukuin sadan vuoden unen, joka vei aikaa vajaat puolitoista tuntia. Luulin, että uni antaisi minulle kaiken, mistä halusin päästä eroon, mutta ei: pääkipu on, silmät edelleen hiukan turvoksissa, voimaton olo, jumitus. Mutta sadan vuoden uni kuiskasi korvaani kauniita lauseita, odottamisen arvoisia asioita, nautintoja tästä hetkestä. En vain oikein kuullut niitä, mutta tiedän, että olisi parempi nauttia kerrotuista asioista kuin kärvistellä olemattomissa vaikeuksissa. Eilen itkin silmäni turvoksiin. En siksi, että tappelimme, vaan koska pelkään ja tunnen itseni riittämättömäksi. Pitäisi ottaa uusia askelia ja yrittää, yrittää, yrittää. En minä ole yrittäjä, olen luovuttaja, jos jokin ei onnistu kerta sysäyksellä, ajattelen, ettei sen ole tarkoitettukaan onnistuvan. Useimpien mielestä kyseinen ajatus on paskaa, emme tiedä mitä me olemme, emme tiedä mikä on tarkoitettu onnistumaan. Esteet lisäävät yritystä ja vahvistavat meitä, mutta minä lysähdän esteen päälle ja otan torkut. En jaksa yrittää, kun mahdollisuudet ovat niin pienet, enkä edes usko, että olisin lopulta tyytyväinen päämäärässäni. En tiedä mitä minä haluan. Sitten otan stressiä siitä, kun en saa mitään aikaiseksi, en edes yritä, ja sitten taas siitä, kun olen niin laiska ja saamaton ihminen. Eilen minulle väitettiin, etten ole saamaton ja jaksan yrittää, jos vain haluan, ja onnistun, jos vain tarpeeksi yritän. Mutta entä, jos en onnistukaan, mitäs sitten käy? Niinhän ei käy, se on mahdottomuus, jos vain yritän, mutta entä jos mahdottomuudet käyvätkin toteen. Sitten nukahdan sadan vuoden uneen, joka ei vie puoltatoista tuntia vaan ehkä jopa useita kuukausia, onhan allani epäonnistumisten patja. Olen muiden ihmisten katseiden orja. Luulen osaavani tulkita katseet, tiedän kuinka ne halveksuvat. Teen ongelman olemattomasta. Mutta entä, jos tulkitsenkin katseet oikein, entä jos ne ihmiset todella halveksuvat minua siitä sinisessä vaatetuksessani, arvostavat enemmän muurahaispartiota kiusaamassa heidän Fifiään kuin minua. Eilen minulle vakuutettiin, kuinka niin ei ole, ja kuinka vaan luulen niin. Mutta miksi minusta silti tuntuu siltä? Hulluuden raja on häilyvä. Surumielisyyteni on nostanut jälleen rumat kasvonsa maan huomasta. Olen surullinen, vaikka ei ole mitään surtavaa, olen peloissani, vaikkei ole mitään pelättävää. Tuntemukseni suorastaan ärsyttävät jopa itseänikin. En jaksa surra, kun samaan aikaan olen onnellisimmillani, en jaksaisi olla alakuloinen, kun kaikki on enemmän kuin hyvin, mutta silti läpsin itseäni ja kritisoin, ja luulen kuinka kaikki muut osaavat elää ja olla ja yrittää, paitsi minä. Itsesääli on minun kiduttamisen muotoni. Liika itsensä kritisoiminen myös. Niillä saan varmasti pahemmat itkut kuin mistään. Typeräähän se on, mutta silti joka ikinen kerta kun olen alamaissa tuomitsen itseni. Jos en mistään muusta, niin sitten siitä kun en osaa nauttia tästä hetkestä. Olemattomat vaikeudet tekevät elämästäni vaikean. Jos lopettaisin pohtimisen ja yrittäisin niin kuin muutkin, en ehkä olisi itse näin vaikea. Mutta silloin kun kaikki on hyvin, on kehitettävä kriisi, vaikeutettava asioita, etten voisi vahingossakaan olla vain puhtaasti onnellinen. Askeleiden ottaminen on silti pakollista, niitä on turha kiertää, siksi tässä kaikessa alakuloisuudessa ja itsesäälissä olen päättänyt, että lopetan askeleiden ajattelemisen, sillä se ei ole minulle hyväksi. October 04 Tänään !Heräsin hyvillä mielin, vaikka tiesin, että kohta pitää mennä töihin. Olin nähnyt unta Menninkäisen hyvästä kaverista, hän kertoi salaisuuksia ja halusi nukkua vieressäni, huvittavinta tässä oli se, että kyseinen herra oli aivan todella kännissä. Tein aamupalaa, pakko syödä perunasalaatti pois, tänään on viimeinen käyttöpäivä. Pitäisiköhän siivota? Vai katsoa kämpät? Ei jaksa siivota, onhan täällä lähes siistiä. Hmm. Voisin kuunnella PMMPtä, se on niin pirun hyvä. Hei Poikahan on mesessä, hänellä oli yövuoro töissä. Hassua, että kun mä olen lähdössä töihin niin toinen viettää "iltaa". Työvuorot on niin hassu asia. Tiedän, että joudun päivystämään seitsemän ja puoli tuntia joitakin ihme tapahtumia. Varsin hajottavaa puuhaa, muttei mitään verrattuna junien lattioiden moppaamiseen. Sitten tulen kotiin kuuden aikaan ja nään Menninkäisen. Luultavasti hän on hiukan sekaisin ja toivottavasti todella iloinen. Hypin pöydillä, heilutan lanteita, teen typeriä tanssiliikkeitä, pompin, juoksen, en todellakaan pysy paikallani. Olen niin iloinen. Niin iloinen, etten pysty pysäyttämään itseäni. Lyön varpaani oven karmiin, ja havahdun: helvetti, minua myös kaiken ilon keskellä pelottaa, huh. Mutta onneksi osaan kohdata pelkoni. Ei enää koskaan surullisia sunnuntai-iltoja. Levyjen levy: PMMP: Kovemmat kädet
|
|
||||||||||||||||||||||||
|
|
Profile
Blog
Photos
Lists
Friends